HS:ssä puitiin tänään taas Niemelä-kohua. Mediaväki puolusteli juttua Niemelän ideologisuuden valottajana. Tämä on kuitenkin ongelmallinen näkökanta. Analysointia vielä hieman juttua ja jälkipyykkiä. Bear with me, ehkä ei olekaan niin hyvä, että Substack sallii pitkät kirjoitukset.

Ehkä jutun tarkoitus oli tosiaan antaa Niemelän puhua ja näyttää ”todelliset karvansa”. Juttu ei kuitenkaan kerro, miten sitä tulisi tulkita. Kriittinen lukija toki ymmärsi, että Niemelä on arvoiltaan liberaalikapitalisti. Taloustieteellisesti ja poliittisesti epävarman lukijan voi kuitenkin olla vaikea haastaa Niemelää kun tämä kertoo VMn linjan perustuvan tutkimukseen; tätä ei avata lainkaan. Ja muuten harva toimittajakaan on kyennyt (tai saanut tai halunnut?) kriittisesti seuraamaan VMn edesottamuksia velkajarrupäätöksissä. Hesarin lukijakunta on lisäksi niin laaja, että siihen sisältyy lukuisia tapoja lukea tällaista sisältöä. Niemelä on myös varmasti tarkistanut jutun ennen julkaisua - ehkä se olikin Niemelä, joka oli ovelampi, ja tiesi, että jutun perusteella häntä ei voi yksiselitteisesti syyttää poliittisen vallan käyttäjäksi.

Niemelän ajatusten haastaminen olisi tuskin myöskään johtanut toisenlaiseen lopputulokseen: olisiko Niemelä lieventänyt kantojaan? Tuskin, ne olisivat voineet tulla paremmin esiin. Juttutyyppiin ei kenties liity haastamista kuten Suna Vuori huomauttaa. Persoona, ”habitus”, se keitä olemme, ei kuitenkaan ole mikään kivettynyt tosiasia, vaan rakentuu sosiaalisissa tilanteissa. Sitä on omassa päässään eri henkilö kuin muille, ja se, miten persoonansa tuo esiin ja millaiseksi se muokkautuu tapahtuu viestinnässä. Käytöksemme myös muuttuu sosiaalisten tilanteiden mukaan. Mitään tiettyä ”universaalia” (”transsendentaalista”) persoonaa, jota valottaa, ei siis oikeastaan ole olemassa. On vain erilaisia tarinoita itsestä tai tekojen ja tarinoiden tulkintoja. Lisäksi persoonajutussa myös toimittaja vaikuttaa aina ”haastatellun” persoonan esittämiseen, vaikka yrittäisikin itseään häivyttää. Tuskin Lyytinenkään vain laittoi nauhurin päälle, antoi Niemelän puhua ja editoi jutun kasaan.

Joka tapauksessa pitää myös astua valottamisen kehyksen ulkopuolelle, ja kysyä, että kuka valottaa, mitä/ketä ja kenelle? Kun henkilö, jolla on valtaa, saa esitellä vapaasti ajatusmaailmaansa, kyse ei ole myöskään neutraalista viestin välittämisestä. Ihan niin kuin Niemeläkään ei ole ideologisesti neutraali. HS tarjosi, tai tuli tarjonneeksi, nimenomaan oikeistolaisena pidettävälle Niemelälle alustan. Se oli valinta. Tietenkään kaikki eivät voi esitellä ajatuksiaan lehden sivuilla. Ei voida kuitenkaan lähteä siitä, että oli sattumaa, että juuri Niemelälle alusta tarjottiin. Siitäkään huolimatta, että lehdessä todennäköisesti laskelmoitiin, että sisältö on poleeminen (= mikä tarkoittaa lehdelle ja toimitukselle paljon huomiota, mainetta ja rahaa). Vaikea ajatella, että valokeilassa olisi joskus henkilö, joka ajattelisi täysin pääpuolueiden äänestäjien ja HSn tilaajien enemmistön vastaisesti, mutta tietoon pohjautuen. Esim. taloustieteilijä tai Vasemmistoliiton kansanedustaja. Ei, Korkmania ei lasketa.

Loppujen lopuksi pitää myös analysoida, mitä vaikutuksia tämä juttu saa aikaan. Kenelle tuli yllätyksenä, että valtiovarainministeriön virkamies voisi ajatella näin, Raimo Sailaksen ja Erkki Virtasen jälkeen? Paljastui taas, että virkamiehellä on liberaalikapitalismin suuntainen maailmankuva. Etenkin mediaväen ehdottamalle kriittiselle lukijalle tämä on päivän selvää: joten mikä oli jutun tarkoitus? Vähemmän kriittisille lukijoille asia ei vieläkään ole selvä.

Ihan kiva siis, että tämänpäiväisen jutun mukaan ”Niemelä paljasti [] karvansa” (huomatkaa, että lehti ei tähän selvästikään osallistunut) - mutta mitä seuraavaksi? HS tarjoaa alustan asian kauhistelulle, oikeisto ja VM toteaa, että ongelmaa ei ole, ja elämä jatkuu. Kyse ei lopulta ole siitä, tiedämmekö me miten asiat ovat, koska kyllä me - useimmiten - tiedämme. Ok, voi olla, että nyt ehkä jokunen useampi tietää, mutta lopputulos on sama: mikään ei muutu.